Surkeiden sattumusten sarja; Ocoee-Miami

Päivä alkoi mukavasti hotellin aamiaisella ilman kiirettä minnekään. Meillä oli Ocoeesta noin 4 tunnin ajomatka viimeiseen etappiin Miamissa. Googlen mukaan jopa reilusti alle sen. Perille haluttiin ajoissa, koska Mikalla ja Santerilla oli illaksi varattu liput NHL-peliin ja haluttiin sitä ennen tsekata hotelli rauhassa ja katsella vähän uutta ympäristöä. Koska aikaa oli, käytiin vielä aamulla lillumassa hotellin pihalla kuumassa porealtaassa. Ja siis todellakin kuumassa; sen jälkeen olo oli kuin saunassa käyneellä! Olo oli mukavan rento ja valmis pitkään automatkaan.

Säätiedotus oli lupaillut päiväksi vesisadetta ja ensimmäiset raskaat pisarat putoilikin nostaessa matkatavaroita autoon. Sehän ei meitä haitannut; ajattelin ajoituksen olevan oikein sopiva, kun autossa istuttaisiin kumminkin. Lopulta vettä tuli taivaan täydeltä niin, että näkyvyys oli ihan olematon ja jouduttiin ajelemaan hissukseen suurin osa matkasta. Ennen Fort Lauderdalea liikenne jumittui täysin. Muutama onneton yritys kiertää suma pikkuteiden kautta epäonnistui totaalisesti ja aiheutti muutenkin venähtäneeseen aikatauluun tunnin lisäkierroksen. Kun sitten vielä ajettiin kahdesti oikean liittymän ohi (mitä ei siis muina päivinä ole todellakaan tapahtunut kiitos navigaattorin), oltiin siinä tilanteessa, että neljän tunnin automatka vei lopulta aikaa 7 tuntia. Kaikki illan suunnitelmat meni uusiksi ja mietittiin jo, että ajetaan suoraan jäähallille ja jatkan Eemelin kanssa siitä taksilla matkaa hotellille. Kun viimein päästiin North Beachille, pilvenpiirtäjien yllä hehkuva sateenkaarikin lähinnä ärsytti: pitääkö siinä nyt olla niin nättinä, vaikka kaikki on päin persettä! Pojilla ei ollut enää juurikaan mahdollisuutta ehtiä peliin ajoissa ja kiukutuksen määrä oli maksimaalinen.

Huokaistiin jo helpotuksesta, kun viimein nähtiin hotelli. Mutta turhaan! Päivän teeman mukaisesti ajettiin ensin ohi, sitten ei päästy kääntymään takaisinpäin. Kallisarvoisia minuutteja kului, kunnes viimein päästiin kirjautumaan hotelliin sisään... paitsi ettei päästy!!! Hotelli ei ollutkaan hotelli!?!? Meillä olisi pitänyt olla tiedossa huoneen numero ja koodi, jolla huoneen sähkölukon saa auki. No ei todellakaan ollut! Käytiin vielä tiskillä varausvahvistus läpi, mutta ei, ei koodia. Rouva tiskillä totesi vain, että heillä niitä ei ole, vaan asiakkaan piti hoitaa asia itse. Ehkä eniten siinä kohdassa teki mieli istahtaa aulan lattialle ja alkaa itkemään turhautumisesta ja väsymyksestä, mutta eihän äidit niin tee. Äidit rauhoittaa lapset ja toteaa, että kyllä kaikki selviää ja sitten selvitetään. Mika soitti ainokaiseen varauksesta löytyvään puhelinnumeroon ja sieltä tosiaan saatiin sekä huoneen numero, että lukon koodi. Missään ei kylläkään tällaiseen mitään ohjeita ollut. En tiedä vieläkään mikä paikka tämä on, mutta ainakin olen nyt omassa huoneessa lukkojen takana. Ikkunan takana näyttää lainehtivan Atlantti ja ikkunan sisäpuolella lainehtii osa päivän rankkasateesta. Että sekin sitten vielä...

Hotellia vastapäätä löytyi 7-Eleven, josta haettiin Eemelin kanssa iltapalaa muiden lähdettyä kokeilemaan ehtivätkö hallille ennen pelin päättymistä, vai viettävätkö loputkin päivästä kököttäen autossa moittoritiellä. Pimeässä ja väsyneenä ei huvittanut enää yhtään lähteä etsimään ruokapaikkaa, joten päätettiin syödä huoneessa, kun sellainen vihdoin on saatu. Nyt kun nälkä on tainnutettu ja Mikalta tuli viesti, että pääsivät jäähallille reilussa puolessa tunnissa, alan pikkuhiljaa toipua kahjosta päivästä. Taisin jopa hymyillä vähän, kun Eemeli sanoi ulkomailla tykkäävänsä palaneesta paahtoleivästi. (Juu, niinhän me kaikki!) Täysin en pysty rentoutumaan ennen kuin olen saanut koko perheen kasaan saman katon alle. Ehkä huomenna selviää, mihin ollaan päädytty ja miksi. Kiinnostaa myös se, miksi kaikki muut täällä puhuu espanjaa. Siis sekä vieraat että  henkilökunta. Vai onko se edes henkilökuntaa? Kyllä omatoimimatkailu vaan on tarua ihmeellisempää! Lohduttaudun sillä, että vuoden päästä tämäkin päivä on pelkkä muisto, jolle voi jo nauraa!